Kohti uusia pettymyksiä.

Mä mietin pitkään kirjoitanko mä tätä postausta vai en. Nyt kuitenkin tuijotan ruutua ja mietin miten tähän päädyttiin. Mun pitäisi olla helpottunut ja iloinen mutta olen ihan palasina miettien mitä hittoa mä teen. Ensi kuusta lähtien mä asun lapseni kanssa yksin ja lapsen isä muuttaa pois. Vielä vuosi sitten en kuvitellut että tilanne olisi nyt tälläinen. Ehkä me kasvettiin erillemme, ehkä mä vaadin liikoja aikuiselta ihmiseltä ja ehkä toista ei vaan oikeasti kiinnosta. Me selvittiin monista ongelmista, pakkohan se oli kun lapsi sai alkunsa kahden kuukauden seurustelun jälkeen. Ensi kuussa oltaisi oltu kaksi ja puoli vuotta yhdessä.. Tästä me ei vaan enää selvitty.

Viimeiset puolivuotta mä olen ollut sietokykyni rajoilla ja se johti siihen että ilmoitin haluavani että mies muuttaa muualle. Mä olen ihan helvetin pettynyt ja surullinen että kaikista yrityksistä huolimatta mä jouduin tehdä sen päätöksen. Kaikki ne lupaukset ja rakkauden vannomiset ei enää merkinnyt mitään. Niinkuin joku viisas on sanonut että ei ne sanat vaan ne teot.

Mä haluaisin olla onnellinen, että mua arvostettaisi mun omassa kodissa siitä mitä mä teen ja ei olisi sellaista oloa että mä olen kynnysmatto. Matto jonka yli voidaan kävellä, valehdella ja tehdä lupauksia joita ei aiota pitää. Siihen kyllästyy ja alkaa miettiä miksi mä yritän yksin? Sitten lopulta sitä vaan luovuttaa.

Mä uskon että pärjään hyvin Aadan kanssa, olenhan mä tähänkin asti pärjännyt jopa kipujen ollessa pahimmillaan. Nyt mulla on lääkitys, mua tutkitaan ja kohta alkaa edes terveysongelmat selvitä.
Huomenna täytyy soittaa lastenvalvojalle, sossuun ja uusia asumistuki. Ja ruveta etsimään sänkyä, sohvaa, läppäriä ja telkkaria.